Tipit muodostavat ison osan baarihenkilökunnan tienesteistä. Perussuomalaiseen periaatteeseen tipin jättäminen ei kuitenkaan ole vielä laajasti iskostunut, vaikka pikku hiljaa tilanne muuttuu.

Kuvitus Milla Ahola

Tippikulttuurin kehittyminen alkaa näkyä positiivisesti myös Suomessa. Yhtenä syynä tähän on se, että ihmiset matkustelevat paljon ulkomailla ja omaksuvat sieltä tippauksen kultaisia tapoja. Esimerkiksi amerikkalaisessa ravintolakulttuurissa tippaaminen on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ja laskun päälle lisätään ainakin 10 prosenttia tippiä.

Suomessa tippien kultainen vuosikymmen oli 1980-luvulla, jolloin palveluraha koettiin jopa pakolliseksi ja usein se laskettiin myös osaksi palkkaa. Vasta 1990-luvulla otettiin käyttöön tarjoilijoiden ja baarimestareiden kiinteä kuukausipalkka.

Suomessa tarjoilijan peruspalkka on 9,65 euroa tunnissa, joka on kohtuullisen hyvä verrattuna muuhun Eurooppaan. Monessa muussa Euroopan maassa ravintolatyöntekijöiden peruspalkat ovat huomattavasti pienempiä. Esimerkiksi Lontoossa perustuntipalkka on ollut aikaisemmin vain 6,95 euroa.

Britanniassa tipit ja palvelurahat on aikaisemmin laskettu osaksi palkkaa. Nykyisellään osa ravintolatyöntekijän palkasta on voitu osoittaa tulevan tippeinä, mitä ravintolatyöntekijät pitävät hyväksikäyttönä. Britannian Työväenpuolueen johtama hallitus onkin kiinnittänyt tähän huomiota ja minimipalkkaa nostettiin 7,22 euroon. Tarkennus tuli voimaan myös tippien sekä palvelurahojen käyttöön – niitä ei enää saa laskea osaksi palkkaa, vaan niiden pitää olla lisäansiota normaalipalkan päälle.

Veroilla vai ilman?

Verottajakin on kiinnostunut tipeistä, sillä ne ovat verottajan mukaan tuloveronalaista ansiota. Palveluraha on veronalaista tuloa riippumatta siitä, verotetaanko toimintaa tuloverolain vai elinkeinoverolain mukaan (TVL 29 §, EVL 4 §).

Jotkin työnantajat maksavat kortteihin kirjatut tipit palkanmaksun yhteydessä, jolloin niistä peritään näin automaattisesti verot. Käteinen tippi on työntekijälle aina mieluisampi vaihtoehto, ja niistä maksettavat verot ovat omatunnon asia.

Tipit ja muut palvelurahat ovat ravintola-alan suola, sillä ne tuovat kaivattua ekstraa kohtuullisen heikkopalkkaisella ravintola-alalla. Tipeistä voi parhaimmillaan kertyä isohkoja määriä lisätuloja palkan päälle – hyvänä iltana tippiä voi ansaita jopa useita kymmeniä euroja. Niitä ei pidä rajoittaa ravintolan omistajien taholta tai yliverottaa, sillä ne ovat asiakkaiden henkilökohtaisesti antama kiitos hyvästä palvelusta.

Asiakkaan jättäessä tipin hän olettaa sen menevän automaattisesti häntä palvelleelle työntekijälle. Näin ei kuitenkaan aina ole.

Useimmiten tipit ovat henkilökohtaisia, mutta joissakin ravintoloissa on käytössä trunk-systeemi, jossa kaikki ansaitut tipit kerätään yhteen päivän lopuksi ja jaetaan vasta myöhemmin henkilökunnan kesken. Tällaista järjestelmää käytettäessä usein tipit jaetaan tehtyjen työtuntien, työkokemuksen tai aseman mukaan, minkä vuoksi se voi tuntua epäreilulta paljon tippejä kerääviä henkilöitä kohtaan.

Kuuluuko palvelu hintaan?

Monissa maissa on käytössä palvelumaksu, joka lisätään asiakkaan laskulle automaattisesti. Palvelumaksun summa voi olla vakio tai vaihtoehtoisesti ennalta määrätyn prosentin suuruinen.

Suomessa tilanne on hieman epäselvä: palvelumaksua ei käytännössä voi lisätä laskulle, sillä se on sisällytetty automaattisesti ravintolan tuotehintoihin. Palvelu kuuluu hintaan – tai näin ainakin halutaan ihmisille viestittää.

Mihin tämä niin kutsuttu palveluraha sitten menee? Se päätyy yleisimmin omistajien taskuun, harvoin työntekijöille itselleen.

Työntekijälle asti päätyessään tipit ja palvelurahat eivät kuitenkaan saa vaikuttaa normaaliin tunti- tai kuukausipalkkaan.

Vaihtoehtoisesti henkilökunnalle voitaisiin kehittää motivoivia ja kannustavia bonusjärjestelmiä lisäansioiden tekemiseen.