Ravintoloiden parsaviikot ovat jälleen alkaneet. Tarjonnasta päätellen parsa on Suomen kansallisruoka. Vapise pitsa. Tutise pasta.

Puhe parsaviikoista on turhaa kainostelua, sillä useissa ravitsemusliikkeissä parsakausi kestää juhannukseen saakka. Sääliksi käy kokkeja, sillä usein parsa-annoksen tekeminen on yhtä luovaa ja mekaanista hommaa kuin rapujen keittäminen.

Lähiruoan ja kotimaisen luomun nimeen vannovana Fidel katsoo parsan edustavan symbolisella tasolla keski-eurooppalaista ruokaimperialismia. Lisäksi mitä ylevöittävää siinä on, että saa eteensä annoksen, jossa on logistisista ja tukkuporrassyistä pari viikkoa vanhaa, tehoviljeltyä parsaa?

Fidel kuitenkin ymmärtää, ettei mitään ole enää tehtävissä ja Suomen Leijona, joka sekin on ruotsalaista lainaa, on aika korvata heraldisella parsan kuvalla. Kun S-ryhmän italialaiset hotelliravintolatkin jo hakevat Denominazione di Origine Protetta -luokituksen parsaa Veneton maakunnassa Trevison provinssissa sijaitsevasta Cimadolmon kylästä, ollaan pitkällä.

Fidel toivookin näkevänsä jokin päivä, kuinka suomalaisravintoloissa vietetään uuden perunan juhlaa parsaviikkojen tapaan. Uusi peruna on suomalainen parsa! Lautasella olisi silloin historialliset, aromaattiset maatiaisperunamme, jotka ovat vapaita tietoisesta kasvinjalostuksesta ja siemenjalostajien lajikeoikeuksien omistuksesta – lajikkeen copyrightista.

Perunasta noin yleensäkin, maistakaapa Lemin punasta, jota Hans Välimäki fanittaa. Tältä perunan pitää maistua! Omia aarteita meillä on vaikka kuinka: Kainuun musta, varhaislajike Hiipinän aikainen, Lapin puikulan tapaan pitkät Ellakka ja Jutkula. Ja lukuisia muita, jotka peittoavat nykyiset runsastuottoiset lajikkeet makunsa perusteella mennen tullen.