Kuvitus: Milla Ahola

Leena Warsell on Stakesin Päihdetyö -ryhmän kehittämispäällikkö. Hän on työskennellyt vuosina 1985 - 1996 Alkon pääkonttorissa alkoholiasioiden tiedottajana ja toimittajana. Hän väitteli valtiotieteitten tohtoriksi syksyllä 2004 sosiaalipolitiikasta Helsingin Yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksella aiheesta "Perikato vai uuden alku? Alkon purku 1990-luvulla". Sähköpostiosoite on suojattu roskapostiohjelmia vastaan, Javascript-tuen tulee olla päällä nähdäksesi osoitteen .

Alkoholipolitiikka oli minulle uusi ja vieras alue. Aloin sivistää itseäni lukemalla kaiken, mitä aiheesta sain käsiini; myös kansainvälisten alkoholituottajien omia lehtiä. Siinä auttoi Alkon kirjasto- ja tietopalvelu, joka oli yksi parhaimmin toimivia informaatiopalveluja, mitä olen eläissäni käyttänyt. Opin, että esimerkiksi alkoholin mainontaa säädellään kaikkialla tavalla tai toisella, joko itsesäätelytoimin tai lakiteitse. Eurooppahan on kuin mainonnan tilkkutäkki!

Erityisen mielenkiintoista oli seurata Ranskan mainontalain Loi Evinin voimaan saattamista 10.1.1991, josta maan alkoholituottajat olivat repiä paitansa: "Mehän emme enää saa edes kertoa, että viinaa voi juoda"! Laki on kuin onkin pysynyt voimassa, vaikka EU on sen vaikutusta yrittänyt heikentää. Osittain tästä mielenkiinnosta syntyi 1994 opus nimeltä Alkoholi maailmalla, jonka kokosimme yhdessä kollegani Ritva Heinin kanssa.
Tajusin olevani täysinoppinut alkoholipoliitikko, kun silloinen esimieheni Asko Haaranen eväsi osallistumiseni alkoholipoliittiseen seminaariin: "Kyllä sinä ne löpinät osaat jo mennen tullen, et sinä enää mitään lisäkoulutusta tarvitse".

Kokonaiskulutuksen säätelyyn perustuva haittoja hillitsevä malli oli suorastaan nerokas. Alkoholipolitiikan perustaksi se omaksuttiin vasta 1970-luvulla alkoholitutkijain, lähinnä Kettil Bruunin toimesta Pekka Kuusen ja silloisen Alkon suureksi harmiksi. Se päätti ikävät ostajaintarkkailun ajat säästäen yksittäisen ihmisen juomisen syynäämiseltä ja kohdistui universaalisti kaikkiin kuluttajiin yhteisen hyvän nimissä.
Koska suomalaiset juovat niin kuin juovat, tarvitaan erityistä säätelyä. Näin perustelu kuului ja siihen uskoin. Kun vielä Systembolagetin valistusfilmeissä vakuuttavasti osoitettiin, miten ennen alkoholipolitiikan aikakautta Pohjolassa oli vietetty holtittomia bakkanaaleja, olihan se pakko uskoa. Todistelivat sitä suomalaisetkin historioitsijat, muun muassa Ilkka Mäntylä ja Heikki Ylikangas.

Uskoani alkoholipolitiikkaan myös koeteltiin, kuten uskovaisten asioita pruukataan.
Alkoholilaki tuntui olevan vain law in book, mutta ei in practise; koko politiikan uskottavuus oli aika heikko; johdonmukaisuus heittelehtivää, jopa tarkoitushakuista. Joskus se oli kaikkea muuta kuin elävää uskoa, johon ollaan vahvasti sitoutuneita sekä sanoissa että teoissa. Valtion rahakirstun lypsylehmän rooli varjosti pahasti sosiaalipoliittista uskottavuutta. Tutkijat seisoivat vahvasti alkoholipolitiikan takana, mutta siltäkin suunnalta kuului silloin tällöin joitakin riitasointuja. Esimerkiksi saksalainen tutkija Jürgen Rehm kyseli aikanaan, "pitääkö kuivattaa koko meri, jotta voitaisiin tappaa siinä olevat muutamat vaaralliset hait"?

Usko alkoholipolitiikan hyvään oli tosilujilla saatuani käsiini Satu Apon vuonna 2001 ilmestyneen tutkimuksen Viinan voima. Siinä hän kansatieteilijän ja huippututkijan taitavuudella jäljitti suomalaista juomatapahistoriaa aina 1600-luvulta asti. Se järkytti kahdella tapaa: se oli ensimmäinen alkoholitutkimus, joka oli kirjoitettu kansanihmistä ymmärtävällä lämmöllä. Se avasi aivan erilaisen kuvan menneisyydestämme: eivät esi-isämme ja -äitimme olekaan olleet juomatavoiltaan barbaareita. Suomalaiset juomatavat muistuttivat menneinä aikoina suorastaan eurooppalaista juomakulttuuria, jossa sosiaalinen kontrolli oli arkipäivää ja juomatavat varsin tarkoin lähiyhteisön, ei valtion, taholta säädeltyjä. Meidän juomahistoriallisessa menneisyydessämme ei ollut viinapäitä eikä edes mitään hävettävää. Mistä ne meille tulivat 1900-luvun kuluessa?
Apo osoittaa oivasti, miten kansan juomatavat alkoivat karskiutua vasta edellisen vuosisadan vaihteessa - juuri silloin, kun alkoholikysymys politisoitui. Menneiden vuosikymmenten alkoholipolitiikan toimet eivät Apolta juuri kiitosta saa. Onko siinä yksi syy, että tämä tutkimus on jäänyt kovin varjoon, vaikka se on yksi vuosikymmenen merkittävimmistä ja taitavimmista sekä teoriapohjaltaan että menetelmiltään?

Alko-Yhtiöiden vuodet 1995-97, jolloin Alkoa valmisteltiin avoimiin markkinoihin ja suorastaan pörssiin, avasi silmäni lopullisesti: viinan tuotanto on viinan tuotantoa ja sen myynti on viinan myyntiä. Uskoni sosiaalipolitiikan ja alkoholi-intressien harmoniaan järkkyi lopullisesti, kun jäljitin alkoholiverokeskustelun kulkuja ja argumentaatiota. Nyt alkoholikysymys oli yhtäkkiä pelkkää veropolitiikkaa: ensi alkuun esitystä historiallisesta hinnan alennuksesta ei edes aiottu lähettää sosiaali- ja terveysvaliokunnalle lausunnolle. Vuosikymmenien opit mietojen juomien mallikelpoisuudesta haudattiin häpeilemättä valtiontalouden alttarille. Jo kansanedustajat olivat ihmeissään, kansalaisista puhumattakaan. Hyvät päättäjät, edes hitunen johdonmukaisuutta, please!

En kuitenkaan halua kuulua niihin, jotka heittävät ideologian metsään, jos siitä jossakin maassa tehdään huonoja käytännön sovelluksia. Alkoholi on edelleen se sama haittoja aiheuttava aine, jonka järkevästä sääntelystä seuraa eittämättä yhteistä hyvää.
Alkoholilaki on laki muiden joukossa: jos sitä ei ole aikomustakaan noudattaa, lakia on syytä muuttaa. Hintaa nostamalla tai laskemalla saadaan varmasti esiin vaikutus, joko nopea kulutuksen lasku tai sen nousu.
Mutta millä saadaan säännellyksi kysyntää, miten palauttaa kansalaisille taito sosiaalisen kontrollin toimivuudesta ja elinkeinolle vahva tuki omavastuun kannattavuudesta? Ja miten palautetaan ilo ja nautinto pakonomaisen ryyppäämisen sijaan? Ei ainakaan johdonmukaisuuden sietämättömällä kepeydellä.