Hallitusohjelmassa oleva ruoan alv-alennus on muuttunut lupauksesta jo osaksi hätävarjelun tunnusmerkistöllä varustettua taantuman torjumisen elvytyspakettia. Oletus on, että alv-alea jopa aikaistetaan. Monille ruokaravintoloille jääminen alv-ratkaisun ulkopuolelle voi olla näissä suhdanteissa kohtalokasta.

On oikein, että hallitus käyttää julkista arsenaaliaan ja keinoja loiventamaan suhdannevaihteluiden ylilyöntejä. Mutta silmiin piirtyy tässä tapauksessa tuttu kuva harakasta: kun pyrstö irtoaa, nokka tarttuu.

Ruoan alv-alennus vähäkaupassa 14 prosenttiin samaan aikaan, kun ravintolaruoan alv pysyy 22 prosentissa, repäisee eron kuiluksi, jonka äärellä moni ruokaravintola – erityisesti lounasravintola pohtii olemassaolon edellytyksiä. Monessa paikassa viimeinen sammuttaa valot. Vielä useammassa elo muuttuu kitumiseksi.

Hyvää vero-erossa on se, että murrokset synnyttävät aina uusia liikeideoita ja toimintamalleja.

Ministeriö- ja ministeritasolla on väläytelty mahdollisuutta ravintolaruoan alv-korjauksesta, ja EU:n kokouksissa Suomi tukee EU-puheenjohtajamaa Ranskan ympärille ryhmittäytyneiden maiden kantaa työvoimavaltaisten alojen kevyemmästä verokannasta. EU-koreografiaan kuuluu kuitenkin yksimielisyys alv-asiassakin. Aikaa asian hiomiseen on 31.12.2009 asti. Sen jälkeen valittu linja on sementoitu neljäksi vuodeksi eteenpäin.

Tulppana on Saksa, joka vastustaa alv-kannan alentamista. Saksa keskittyy keräämään maksimaalisesti veroja. Vetovastuussa olevat demarit uskovat mielummin paikkaavaan rahanjakoon ylhäältäpäin kuin veronalennusten aiheuttamaan kysynnän kasvuun ja työpaikkojen lisääntymiseen.

Koska kyse on Saksasta, Suomi ei taatusti tee omapäistä ratkaisua EU:stä välittämättä, sillä se ei ole EU-suhteessamme ollut muutenkaan maan tapa. Saksahan meidän tiemme EU-jäsenyyteen tasoitti.

Alv-asia ei ole kuitenkaan vain taloutta. Vero-eron kasvulla on myös ruokakulttuurin näkökulmasta suuri ohjaava vaikutus. Ironiaa tilanteessa on, että ruokakulttuuri on samaan aikaan ensimmäistä kertaa kirjattu hallitusohjelmaan.

Vero-ero saa ravintolaruoan näyttämään vertailussa entistä kalliimmalta. On vaikea kuvitella, että vähäkaupasta halvemmalla ostettua ruokaa tehtäisiin kotona itse enemmän. Sen sijaan alemmalla verokannalla myytävän noutoruoan osuus kasvaa. On selvää, että markettien yhteyteen syntyy erilaisia valmisruokia myyviä noutopisteitä ja -osastoja.

Noutoruoka muuttaa myös syömistilannetta. Sen sijaan, että ruoka syötäisiin pöydässä, se syödään ns. on-the-move – liikkeellä ollessa, marketin parkkipaikalla autossa ja osa jopa kotona (television ääressä?). Ruokaan liittyvä jakaminen ja yhteisöllisyys vähenee edelleen. Tätäkö me oikeasti haluamme?

Myös tarjonnan ääripäät kärjistyvät: näemme todellista roskaruokaa, mutta viimein myös deli-kulttuurin nousun. Jälleen kerran ravintola-ala osoittautuu jatkuvan muutoksen toimialaksi. Kummallista asiassa on se, että muutokset eivät synny luonnollisen kuluttajakäyttäytymisen kehityksen kautta, vaan ylhäältä hallinnollisin päätöksin. Tällä kertaa ohjaus syntyy verosta. Klassikoita ovat alkoholi ja tupakka sekä mm. aukioloaikojen sääntely.

Kärjistäen voidaan sanoa, ettei ravintoloilla ole ystäviä ainoassakaan ministeriöissä.

Pääkirjoitus on kirjoitetu 23.9.2008.