Suomalaisen panimo- ja virvoitusjuomateollisuuden vuosisata -sarjan ensimmäinen osa käy läpi panimoteollisuutemme historiaa 1800-luvun puolivälistä kieltolakin voimaan astumiseen eli vuoteen 1919 saakka.

Oluenpano nousi Suomessa uuteen kukoistukseen 1800-luvun puolivälin jälkeen. Tuolloin opittiin valmistamaan pohjahiivaolutta baijerilaisen menetelmän mukaisesti. Sen etuna aikaisemmin käytettyyn menetelmään verrattuna oli helpompi ja edullisempi valmistustapa. Myös oluen säilyvyys parani.

Olutteollisuuden nousua edisti myös kamppailu paloviinan käyttöä vastaan. Monet suosivat olutta, koska mietojen juomien kasvavan kulutuksen uskottiin vähentävän juopottelun aiheuttamia ongelmia. Oluttehtailijoiden mukaan Suomessa oli 114 panimoa vuonna 1882.

Kun paloviinan kotipoltto oli kielletty lainsäädäntöteitse, asennoituminen myös olutta kohtaan alkoi kiristyä. Vuonna 1879 hyväksytyn elinkeinoasetuksen mukaan olutta ei enää saanut myydä maaseudun kauppaliikkeissä ilman asianosaisen kunnan suostumusta.

Panimoilla oli edelleen oikeus avata myymälöitä toimikuntansa alueella. Neljä vuotta myöhemmin tätäkin oikeutta kavennettiin, sillä nyt myymälän avaamiseen tarvittiin kunnan suostumus. Vuonna 1895 annetun asetuksen nojalla maalaiskunnat saivat myös oikeuden kieltää oluen anniskelun majataloissa.

Kunnalliskiellot kuivattivat maaseudun oluesta 1800-luvulla paljon ennen varsinaista kieltolakia. Kaupungeissa olutkulttuuri sai toistaiseksi kehittyä rauhassa. Vuosisadan lopulla Suomessa nautittiin olutta noin kymmenen litraa asukasta kohti vuodessa.

Kaljaa suositaan

Oluen myynti- ja anniskeluoikeuksiin liittyvää keskustelua käytiin raittiuspiirien johdolla. Olutta vastustavien mielipiteiden tukena käytettiin hämmästyttävän usein juomien turmiollista vaikutusta maaseudun siveyteen, vaikka 1900-luvun alussa olutta ei maaseudulla juurikaan ollut saatavilla.

Raittiusliikkeen keskuudessa vakiintui myös käsitys, jonka mukaan suomalaiset eivät osanneet käyttää alkoholia oikein. Suomalaisten perinnöllisiin ominaisuuksiin kuulunut ”heikko viinapää” olikin mitä parhain lyömäase lainsäädännön kiristämiseksi.

Raittiusaatteiden kannatus levisi hämmästyttävän nopeasti laajojen väestöpiirien keskuuteen. Tämä näkyi myös säätyvaltiopäivillä tehdyissä lakialoitteissa. Keväällä 1902 vahvistetun asetuksen mukaan myös kaupungit saivat oikeuden supistaa mallasjuomien myyntiä alueellaan. Käytännössä tämä tarkoitti oluen poistamista seka- ja ruokatavaramyymälöiden valikoimista.

Panimoteollisuuden harjoittajat ryhtyivät tuolloin yhteistyöhön elinkeinoaan uhkaavan vaaran edessä. Teollisuudenalan yhteinen edunvalvontajärjestö, Suomen Panimoteollisuus Yhdistys, perustettiin 1. marraskuuta 1902 hotelli Kämpissä Helsingissä.
 
Yhdistyksen toiminta keskittyi alussa mallasjuoma-asetuksen tulkinnassa ilmenneiden epäselvyyksien korjaamiseen. Paikalliset viranomaiset tulkitsivat asetusta monin eri tavoin. Panimoiden toimintaedellytykset olivat heikoimmat Pohjanmaalla.

Vuosisadan alussa asetettiin useita valtion komiteoita pohtimaan alkoholilainsäädännön uudistamista. Raittiusliikkeen edustajat pääsivät näissä komiteoissa varsin näkyvään asemaan. Radikaaleimmat raittiuspiirit tekivät myös hyökkäyksiä panimoita vastaan. Panimoteollisuusyhdistyksessä voimavarat keskitettiin lähes yksinomaan raittiuspyrkimyksiä vastaan, jotta oluenpanoa voitaisiin Suomessa ylipäänsä jatkaa.

Olutteollisuuden edustajien toiminta oli vuosisadan alun mielipideilmastossa vaikeaa. Yksikamarinen eduskunta kokoontui valtiopäiväuudistuksen jälkeen ensimmäiseen istuntoonsa toukokuussa 1907. Tuolloin kaikki puolueet tekivät kieltolakia koskevan aloitteen.

Lokakuussa eduskunta hyväksyi kieltolain ilman äänestystä. Senaatti ei kuitenkaan suostunut jättämään lakia Venäjän tsaarin vahvistettavaksi.

Kieltolakiin alettiin pyrkiä rajoittavan lainsäädännön kautta. Olutpanimoiden toimintamahdollisuuksia kavennettiin veronkorotuksilla. Mallasvero korotettiin kahdeksankertaiseksi vuosina 1907–1909. Kaljapanimot saivat sen sijaan valmistaa mietoja mallasjuomia (2,5 tilavuusprosenttia) verovapaasti ilman viranomaisvalvontaa.

Eduskunnassa veronkorotuksia perusteltiin siten, että näin edistettiin siirtymistä väkevien mallasjuomien kulutuksesta mietoihin. Lainsäätäjien tavoitteena oli veroa kiristämällä muuttaa olutpanimoita kaljapanimoiksi. Toiminta olikin tuloksellista. Vuosina 1907–1913 kolmasosa olutpanimoista lakkautti toimintansa tai siirtyi kaljan tuotantoon. Vuonna 1912 Suomessa oli 60 olutpanimoa. Kaljapanimoiden lukumäärä ja tuotanto ylittivät olutpanimoiden vastaavat luvut.

Kun ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914, viranomaiset rajoittivat alkoholijuomien myyntiä ja anniskelua. Yli 2,5 tilavuusprosenttia alkoholia sisältävien juomien myynti ja anniskelu oli yleensä kielletty. Syksyllä 1916 olutpanimot vapautettiin mietojen mallasjuomien verotuksesta. Todennäköisesti tämä myönnytys liittyi poikkeusolojen elintarvikehuollon turvaamiseen.

Sodan aikana rikollisuus väheni. Raittiuspiireissä kunnia annettiin sotavuosien alkoholikiellolle. Syyskuussa 1917 annettiin väliaikainen kieltolaki, jonka perusteella alkoholipitoisten aineiden varastot takavarikoitiin. Oluen valmistus ja myynti loppui. Raittiusliikkeen tavoite oli saavutettu.

Kirjoitus on tiivistelmä Matti Turusen vuonna 2002 toimittamasta ”Jos täytätte mun lasini – Suomalaisen panimo- ja virvoitusjuomateollisuuden vuosisata” -teoksesta.