Virallisesti kieltolaki tuli voimaan kesäkuun alussa 1919. Laki kielsi yli kaksi tilavuusprosenttia alkoholia sisältävien aineiden valmistuksen, myynnin ja jakelun. Salapoltto, salakuljetus ja salakapakoiden määrä lisääntyi nopeasti. Juomatavat raaistuivat, koska pirtusta tuli suosituin alkoholijuoma.

Vastoin lain tavoitetta alkoholin kulutus kasvoi. Arvioiden mukaan kieltolain viimeisinä vuosina asukasta kohden kulutettiin kaksi litraa puhdasta alkoholia. Virallisten tilastojen mukaan tämä raja ylitettiin vasta vuonna 1961.

Kieltolain ensimmäisinä vuosina kymmenet olutpanimot ajautuivat konkurssiin. Jäljelle jääneet yritykset joutuivat siirtymään mietojen mallasjuomien markkinoille. Vaikea taloudellinen tilanne pakotti panimot aloittamaan myös virvoitusjuomien valmistuksen. Vuonna 1921 Panimoteollisuusyhdistyksen rinnalle perustettiin Suomen Panimoteollisuuden Harjoittajan Liitto hoitamaan panimoiden välisiä hinta- ja myyntiehtokysymyksiä.

Yhdistyksen tärkein tehtävä oli vaikuttaa lainsäätäjien mielipiteisiin, jotta miedolle mallasjuomalle säädettyä alkoholirajaa nostettaisiin. Näin juomista saataisiin laadukkaampia ja paremmin säilyviä tuotteita. Vihdoin huhtikuussa 1931 eduskunta taipui korottamaan miedon oluen ylimmän sallitun alkoholirajan 2,25 painoprosenttiin (2,8 tilavuusprosenttia).

Toinen panimoteollisuudelle tärkeä asia oli mallasohran viljelyn edistäminen Suomessa. Asiaa edistettiin muun muassa järjestämällä mallasohranäyttelyitä ja julkaisemalla opaskirjoja ohran viljelyksestä. Toiminnalla saatiin nopeasti tuloksia. 1930-luvun lopulla Suomi oli mallasohran osalta lähes omavarainen.
 
Talouspula kiihdytti keskustelua kieltolain purkamisesta. Valtion uutena tulolähteenä nähtiin alkoholin verottaminen. Verokeskustelua enemmän kieltolain perusteita mursi sen masentavat tulokset: naiset ja nuoriso oli alkanut käyttää väkijuomia yhä enemmän.

Lisäksi alkoholijuomien käyttö lisääntyi maaseudulla suhteellisesti voimakkaammin kuin kaupungeissa. Myös rikokset ja alkoholin runsaasta käytöstä aiheutuneet terveydelliset haitat olivat selvässä kasvussa. Joulukuussa 1931 järjestetyssä kansanäänestyksessä kieltolaki kumottiin selvin luvuin.

Oluesta ravintolajuoma

Väkijuomalaki tuli voimaan huhtikuussa 1932. Väkijuomiksi määriteltiin kaikki aineet, jotka sisälsivät yli 2,25 painoprosenttia alkoholia. Niiden valmistuksesta, maahantuonnista ja kaupasta tuli valtion väkijuomayhtiön Oy Alkoholiliike Ab:n yksinoikeus. Keväällä 1932 se myönsi oluen valmistusoikeuden 44 panimolle. Alkoholiliike sai harjoittaa vähittäismyyntiä vain kaupungeissa ja kauppaloissa. Maaseudulla olutta tai viinaa ei saanut edelleenkään myydä. Aiemmilta vuosikymmeniltä tuttu raittiin maaseudun periaate säilyi lainsäädännössä.

Alkoholiliikkeellä oli yksinoikeus myös anniskeluun. Lain sallimissa puitteissa se luovutti tämän oikeuden yksityisille ja yhteisöille. Vuoden 1932 lopulla Suomessa oli 834 anniskeluravintolaa, joista 301 oli oluen myyntioikeuksilla varustettuja olutravintoloita.

Anniskelun osuus kolmosoluen kokonaiskulutuksesta oli 1930-luvulla lähes 90 prosenttia. Päätöksentekijöiden keskuudessa yleinen mielipide näytti olevan, että olutoikeuksin varustettujen alimman luokan ravintoloiden määrä oli liian suuri. Vuoden 1939 loppuun mennessä esimerkiksi Helsingissä olutravintoloiden määrä oli supistettu puoleen.

Keväällä 1932 perustettiin kolmas panimoalan järjestö eli Suomen Panimoteollisuuden Harjoittajain Liitto II. Tämä erottui aikaisemmin perustetusta liitosta siten, että sen jäseniksi kelpuutettiin vain väkijuomalain alaista mallasjuomaa valmistavia panimoita. Kaksi vuotta myöhemmin liitot yhdistettiin Panimoteollisuusliitoksi.

Panimoteollisuuden edunvalvontajärjestöjen työtehtävät kasvoivat niin mittaviksi, että keväällä 1935 Panimoteollisuusliiton ja -yhdistyksen yhteiseksi asiamieheksi valittiin Albin Manner. Pian Manner nimettiin myös päätoimittajaksi, kun liitto alkoi julkaista Mallasjuomat-lehteä (Mallas ja Olut). Ensimmäisessä numerossa todettiin, että Suomi oli ainoa eurooppalainen valtio, jossa oluen valmistus, kauppa ja anniskelu oli täydellisesti monopolisoitu. Näin erikoisissa olosuhteissa toimivalle teollisuudenalalle tarvittiin yhteinen äänenkannattaja.
 
Vaikka kieltolaki kumottiin kansanäänestyksessä selkein luvuin, keskustelu raittiuspyrkimyksistä jatkui edelleen vilkkaana. Panimoteollisuuden edustajat ja olueen myötämielisesti suhtautuneet kansanedustajat pyrkivät 1930-luvulla oluen myynnin asteittaiseen vapauttamiseen – siinä kuitenkaan onnistumatta. Ehdotukset tähtäsivät siihen, että juomatapojen muutos väkevistä miedompiin vähentäisi juopottelua ja väkivaltarikollisuutta.

Raittiuspiireissä oluen pelättiin houkuttelevan nuorisoa ja naisia totuttelemaan väkijuomien käyttöön. Tämän näkemyksen mukaan kohtuuteen kasvattamislinja oli petollinen, koska myös oluen käyttö johti lopulta alkoholismiin.

Kolmosoluen menekki ei vastannut 1930-luvulla tuottajien odotuksia. Tuolloin Suomessa juotiin olutta noin neljä litraa henkilöä kohti vuodessa. Vapaasti myytävä mieto ykkösolut ja kalja muodostivat panimoteollisuuden taloudellisen selkärangan. Myös virvoitusjuomien valmistuksella alkoi olla panimoille yhä enemmän taloudellista merkitystä. Olutta valmistavia panimoita oli vuonna 1941 yhteensä 25.

Taloudellinen nousukausi näkyi yritteliäisyyden kasvuna myös virvoitusjuoma-alalla. Suomeen perustettiin satoja virvoitusjuomatehtaita, joista suurin osa oli pienikokoisia perheyrityksiä. Kalja- ja virvoitusjuomateollisuusyhdistys perustettiin vuonna 1936. Sen ensimmäisiä haasteita oli ryhtyä vastustamaan suunnitteilla ollutta ”limonadien kieltolakia”.

Monet vaikutusvaltaiset piirit kampanjoivat kotimaassa kasvatettujen hedelmien sekä puutarha- ja metsämarjoista valmistettavien tuoremehujen puolesta. Virvoitusjuomien kieltoa tai niiden myyntiä rajoittavat suunnitelmat kaatuivat poikkeuksellisen kylmänä talvena 1939-1940, kun suurin osa hedelmäpuista paleltui.

Toisen maailmansodan pitkittyessä oluen kulutusta oli ryhdyttävä rajoittamaan, koska raaka-aineita ja laitteita oli vaikea saada. Panimoteollisuusjärjestöjen aloitteesta kolmosoluen valmistaminen lopetettiin vuonna 1942. Mietojen juomien tuotanto kasvoi sen sijaan uusiin ennätyslukemiin. Ykkösolutta ja kaljaa käytettiin maidon korvikkeena ja virvoitusjuomia korvaamaan makeisten puutetta.

Sotavuosien aikaansaannosta oli myös myyntialuejärjestelmä, jossa kullekin panimolle määrättiin jakelualueet, jotka eivät saaneet ylittää toistensa rajoja. Järjestelmän periaatteena oli, että jakelun oli sidottava mahdollisimman vähän työvoimaa ja kuljetusvälineitä.