Viron oluenpanon historia on määritetty lähes tuhannen vuoden taakse. Oluesta kerrotaan muinaisskandinaavisissa saagoissa ja Viron kansanrunoissa. Suomen tavoin keskiajalla ja uuden ajan alussa olutta kului Virossakin erityisesti häissä ja muissa perhejuhlissa. Tänä päivänä virolaiselle olutkulttuurille leimansa antavat kansainväliset panimojätit.

Kirjallista tietoa oluen panemisesta Virossa keskiajalla on säilynyt melko vähän. Oluen myynnistä kapakoissa kertovat 1300-luvun vanhat historialliset dokumentit. Tallinnassa oluenkantajien ammattinimike hyväksyttiin vuonna 1456. Tartosta, joka on Viron todellinen olutkulttuuriperintökaupunki, on onneksi jäljellä merkintöjä oluenpanosta useissa aikakirjoissa.

Olutta kului erityisesti juhannuksena, Peetrin, Paavalin ja Maarjan päivinä. Monet raskaat maatyöt tehtiin talkoina, ja talkooväen palkka maksettiin ruokana ja juomana. Parhaimpana työhön houkuttajana toimi päivän lopussa tarjottava olut.

Oluiden historiaa on selvittänyt Viron konsuli Kairi Pirk-Vatunen, jonka mukaan Hiidenmaalla kalastajilla oli tapana tuoda omat maltaat laivurille keväisin ennen Pärnuun rannalle menoa. Maltaista laivuri teki vahvan "verkko-oluen". Olut otettiin tynnyreiden kanssa kalanpyynnille mukaan.

Olutta kaadettiin myös maahaltijoille. Esimerkiksi Saarenmaan Kahjamäella on ollut tällainen uhrauspaikka. Saarenmaalaiset uhrasivat olutta myös vedenhengille, ja sen vuoksi he kaatoivat olutta mereen tai rannalle.

Jõhvissa oli tapana vainajan hautaan laskemisen yhteydessä heittää olutta vainajan perään. Harju-Jaanissa kaadettiin ennen vainajan hautaan panoa kannullinen olutta oven eteen maahan karkottamaan pahoja henkiä.

Olutta jouluksi ja Mikkelinpäiväksi

Haljalassa ennen vanhaan oli tapana juoda olutta erityisesti Mihklin päivänä ja jouluna, jolloin mentiin talosta taloon. Vielä myöhemminkin virolaisissa kodeissa tehtiin jouluksi olutta paljon kerralla. Siitä osa jätettiin uudeksi vuodeksi, yksi astia säilytettiin loppiaiseksi, ja joskus toinen astia kynttiläpäiväksi. Saarenmaalla oli yleistä vielä 1900-luvun lopulla, että miehet kävivät taloissa juomassa pyhien oluet loppuun.

Häät olivat varsinaiset olutjuhlat. Pirk-Vatunen kertoo, että 1950-luvulla Rannun talossa pidettyihin häihin ostettiin Valgan oluttehtaasta 104 koria olutta. Häät alkoivat sunnuntaina ja kestivät seuraavaan torstaihin. Häävieraiden ei annettu poistua ennen kuin kaikki viina ja olut oli juotu.

Ennen vanhaan olut ostettiin usein siis oluttehtaista ja kapakoista, mutta liikkeellä oli myös kiertäviä olutmestareita, jotka kävivät talosta taloon valmistamassa olutta. Pohjois-Virossa ja saarilla oluenteko oli aina isäntien kunnia-asia, eikä naisilla ollut siinä sananvaltaa. 1920- ja 1930-luvuilla alkoivat myös naiset valmistaa olutta, ja heillä oli tapana lisätä olueen sokeria sen makeuttamiseksi.

Ennen vanhaan olut tuotiin seurueelle isossa tuopissa, joka laitettiin kiertämään. Jokainen ryyppäsi vuorollaan, ja kannu tyhjentyi seurueen voimin. Tuoppi olikin monen mielestä ainoa oikea oluen juomisastia. Saarenmaalaisten mielestä olutta ei pitänyt juoda lasista, koska silloin se meni liian nopeasti päähän.

1600-luvun alkuun saakka Viro oli olutmaa. Ainoastaan pieni osa alkoholista juotiin viininä, ja viinanpoltto oli melko tuntematonta, mutta jo 1680-luvulla kolmasosa alkoholista ostettiin viinana. Viina ei korvannut vielä olutta, mutta tuli haastajaksi ja siitä johtuen alkoholin kokonaiskulutus kasvoi. Viinan juonti yleistyi entisestään 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, mutta kotiolut säilytti asemansa juhlajuomana.

Kotioluen vankka perinne

Viron kotioluen (koduõlu) valmistus muistuttaa hyvin paljon suomalaisen kaljan panemista tai sahdin valmistusta. Olut tehtiin ainoastaan ohramaltaista 1850-luvulle asti. Tuolta ajalta ovat peräisin ensimmäiset merkit, että Mihklin päiväksi oli tehty uusista ruismaltaista olutta. Eripuolilla Viroa on käytetty myös ohra-, ruis-, kaura- ja vehnämallasta erilaisina sekoituksina.

Yleisesti olut tehtiin sekamaltaista, jossa 2/3 oli ohraa ja 1/3 ruista. Kauramallasta käytettiin vain hätäavuksi, kun muuta ei ollut. Vepsäläiset sanoivat että kaura olut ei kelpaa mihinkään. Tästäkin on poikkeuksia, sillä Ruhnun saaren ruotsalaiset tekivät enimmäkseen rukiista hääolutta.

Oluelle saatiin makua ja sen säilyvyys parani lisäämällä juomaan humalaa. Humalan sijaan ja ohella käytettiin mm. koiruohoa, villihumalaa ja apilaa. Varblassa sekoitettiin olueen humalan kanssa ruislaihoa. Joissakin hautajaisoluissa ei käytetty humalaa, koska sitä pidettiin syynä juopumiseen.

Unto Tikkanen kirjoittaa kirjassaan Viinin ja oluen lähteillä, että esimerkiksi Hiidenmaalla on valmistettu sahtia muistuttavaa koduõlua ja siellä on aina toiminut panimoita. Saksalaiset toivat oluenpanon taidon ja humalan Hiidenmaalle 1200-luvulla.

Tunnusomaista perinneoluelle on suodatus olkien ja katajan läpi. Joskus olueen lisätään hunajaa, joka antaa appelsiinin ja ananaksen aromeja. Pontikkaa saarella ei juurikaan tiputeta, mutta olutta saatetaan terästää votkalla.

Kotioluen teko on ollut pohjana monelle teollisesti tänä päivänä valmistetulle oluelle, sillä monen nykyaikaisen Viron panimon juuret juontavat tavalla tai toisella vanhaan kotiolutperinteeseen.

Neuvostoajan oluttarinoita

Vaikka Viron olutkulttuuri on lähes tuhatvuotista, neuvostoaikaan olutta ei arvostettu. Tarjolla oli yleisliittolaista Zhigulia Volgan varrelta. Õlleaukosta sitä myytiin kurkkupurkkeihin, jotka porukat tyhjensivät kioskin pihalla.

Sakari Nupponen muistelee Aikamatka hotelli Viruun -kirjassa, että oluen ystäviä ei juuri Viru-hotellissa hemmoteltu. Olutta ei Neuvostoliitossa arvostettu, sillä sitä joivat virallisen totuuden mukaan vain juopot parantaakseen krapulaansa.

”Yleensä olut oli tanskalaista Tuborgia tai Carlsbergia. Päivän olutkiintiö myytiin loppuun jo alkuillasta ja janoinen ei aina saanut olutta valuutallakaan”, Nupponen kirjoittaa.

Asiakkaiden kanssa tavaranvaihtobisnestä harrastava hotellin henkilökunta auttoi usein janoista matkailijaa oluentuskassa. Kerroshoitajilla oli tarjolla Pilsner Urquellia. Tuota maailman parasta pilsneriä sai heiltä aivan pilkkahinnalla.

Unto Tikkasen mukaan neuvostoaikana Baltian kolhoosit ja sovhoosit perustivat panimoita hankkiakseen lisätuloja ja huolehtiakseen oluen saannista, koska teollisia oluita oli kaupassa niukasti. Esimerkiksi Sõprus-kolhoosi perusti panimon Käinaan 1970-luvulla.

Mahtava kalastuskolhoosi Hiiu Kalur puolestaan perusti 1980-lvulla Sõprusin kanssa kilpailevan panimon ja pullottamon, jonne rahdattiin puolivalmista Sakun olutta saarella loppuun kypsytettäväksi. Nyt saarella on enää jäljellä joitakin maalaistalopanimoita. Itse maistoin viimeksi talon omaa koduõlutta Vetsi Tallin lomakylän ravintolassa Hiidenmaan Kassarin kylässä.

Saku – suurin ja kaunein

Sakun oluttehtaan perinteet ulottuvat 1800-luvun alkupuolelle. Tuolloin Sakun kartanon omisti kreivi Karl Friedrich Rehbinder, joka rakensi tislaamon ja panimon maatilalleen. Ensimmäinen kirjallinen maininta panimosta on vuodelta 1820, jolloin kartanon olutkeittiössä pantiin olutta. Oluenpano oluttupia ja majataloja varten alkoi saman tien.  

Sakun kartanon viereen perustettiin uusi ja ajan oloon jopa jättimäinen höyrypanimo vuonna 1876. Suursijoitusten avulla panimosta tuli maakunnan tärkein teollisuuslaitos, joka 1800-luvun lopulla oli valloittanut Harjumaan markkinat. Saman aikaan alkoi voittoisa Tallinnan-valloitus niin, että vuoteen 1913 mennessä Sakusta tuli hallitseva oluttoimittaja. Siitä pitäen Saku on ollut Viron johtavia olutpanimoita.

Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1991 perustettiin yhteisyritys Saku Õlletehas. Vuosikymmenen lopulla Baltic Beverages Holding (BBH), jonka omistivat ruotsalainen Pripps ja suomalainen Hartwall, hankki omistukseensa panimon osakkeista 75 prosenttia. Viimeinen neljännes jäi pienille osakkeenomistajille.

Viime kevään panimoalan yritysjärjestelyjen myötä Saku siirtyi tanskalaisen panimojätin Carlsbergin omistukseen, ja yhtiölle tuli uudeksi toimitusjohtajaksi muutama kuukausi sitten Pekka Tennilä Sinebrychoffin Keravan tehtaalta.

A. Le Coq – vahva haastaja

Tartossa on pantu olutta yhtä kauan kuin siellä on leivottu leipää. Oluella on ollut merkitys kaupunkilaisten elämään vuosisatojen ajan.  Piispanlinnan ympärille kehittyi kaupunki 1200-luvulla. Saksalaisten kauppiaiden ja käsityöläisten asuintalojen yhteydessä olivat omat kotipanimot. Oluen valmistuksesta ja myynnistä kerätyt verovarat kartuttivat myös kaupungin kassaa.

Venäjän keisarivalta käski muodostaa panimoyhtiöt Tarttoon ja Pärnuun vuonna 1783. Oluen valmistus kiellettiin Tartossa kaikilta muilta ja panimoyhtiölle rakennettiin Emajoen rannalle oma rakennus. Siellä valmistettua olutta kuljetettiin kaupungin 30 krouviin.

Vuonna 1820 vahvistettiin uudet Tarton oluenpanoa koskevat määräykset. Tallinnalainen Justus Reinhard Schramm aloitti uuden tehtaan rakentamisen. Oluttehdas valmistui 1832. Nuori panimojohtaja keksi liikeideaksi pullotetun jääkellarioluen, ja oluen lagerointia varten hän vuokrasi entisen ruutikellarin.

1800-luvun lopulla Tartossa toimi kuusi olutpanimoa. Schramminkin panimo sai uudet omistajat. Uudeksi nimeksi tuli Tivoli, jonka osti puolestaan 1600-luvun Ranskan hugenoteista polveutuneen Albert Le Coqin perustama, brittiläinen A. LeCoq -perheyritys.

Ensimmäisen maailmansodan aikana sotilaat ryöstivät panimon ja saksalaisjoukot tuhosivat Tarton panimon kaluston. Viron itsenäistyttyä tuotanto alkoi uudelleen vuonna 1921, yhä englantilaisomistuksessa. Neuvostoliitto sosialisoi panimon ja maksoi muodollisen korvauksen vasta vuonna 1969, kun lontoolaisyhtiö A. Le Coq veti viimeisiään.

Neuvostoliiton romahdettua Viron valtio yksityisti RAS Tartu Õlletehas -yhtiön Magnum Konsuumer -osakeyhtiölle, joka osti myös Saarenmaan panimon. Uudet omistajat aloittivat yritysten modernisoinnin ja myivät molemmat panimot suomalaiselle Olville. Olvi palautti Tarton panimolle A.Le Coqin nimen.

Pienet panimot räpistelevät

Viron oluenvalmistus ja olutkulttuuri ovat muuttuneet vajaassa 20 vuodessa melkoisesti. Olutvalikoima on muuttunut kansainväliseen suuntaan, eikä ihme, sillä merkittävimmät oluttehtaat ovat ulkomaisessa omistuksessa.

Suomen kaltaisia pienpanimoita Virossa ei ole kuin yhden käden sormin laskettava määrä. Käytännössä ainoa ravintolapanimo on Tallinnan Beer House, jonka oluet ovat varmaan kaikille meille tuttuja.

Viru Õlu perustettiin Haljalaan, Rakveren lähelle vuonna 1975. Sen yhtenä tavoitteena oli kerätä rahaa yhteiskunnallisiin kohteisiin, kuten kouluille. Kolhoosiajan viimeisenä tehtävänä oli korjata kirkon katto.

Heinäkuussa 1991 Viru-kolhoosin panimosta muodostettiin AS Viru Õlu, jonka suureksi omistajaksi tuli tanskalainen Harboe Bryggeri. Harboen omistusosuus kasvoi nopeasti 75 prosenttiin yhtiön osakkeista. Eurooppalainen osaaminen on taannut Virumaan oluelle tasaisen laadun.

Viru Õlun maukkaimpia tuotteita ovat olleet erilaiset kausioluet. Tunnettuja tuotemerkkejä ovat Wirun ohella Frederik, Bear Beer, Palmse ja Toolse. Oluiden lisäksi Viru Õlu valmistaa virvoitusjuomia.

Koillis-Viron Sillamäen Oluttehdas valmistaa vielä olutta vanhassa uraanikaupungissa. Sillamäelle rakennettiin täysin uusi panimo vuonna 1992. Panimo myy tuotteitaan sekä hana- että pullo-oluina. Sillamäen tuotteita on mahdollista maistaa ainakin tallinnalaisessa Kassisaba Kelderissä. Tuotemerkkinä panimolla on München.

Viime vuosina Pärnun Puls on ollut yksi Viron mielenkiintoisimmista olutmerkeistä, jonka Suomen-tuontikin on pääsemässä aluilleen. Ahvenanmaalainen liikemies Carl-Eric Sundblad osti talous- ja tuotantovaikeuksissa olleen Pärnu Õlletehas -panimon vuonna 2004. Sundblad uudisti parissa vuodessa oluttehtaan tuotteet ja brändin.

Puls-tuotemerkki tunnetaan ruskeasta ja sulavalinjaisesta lasipullosta sekä mielenkiintoisista makuvaihtoehdoista, joita ovat muun muassa hunaja-, lime- ja kirsikkaoluet sekä tuoreimpana Jäägri-metsästäjäolut, jota on maustettu yrttiliköörillä.

Sundblad myi Pulsin keväällä 2008. Kaupassa Pulsin tuotanto ja tuotemerkit siirtyivät Harboen omistaman AS Viru Õlu -panimon hallintaan. Pärnun Puls-oluet valmistetaan siis tällä hetkellä Pohjois-Virossa Haljalan panimolla. Vanhan Pärnun panimon tilalle suunnitellaan kallista asuin- ja liikekorttelia.

Saarenmaan panimoa ei enää ole

Länsi-Viron saarilla tunnettiin oluenpanon perinteet jo vuosisatoja sitten. Ensimmäinen kirjallinen todiste oluen olemassaolosta onkin Saarenmaalta vuodelta 1284. Vielä tänäkin päivänä tehdään Saarenmaalla paljon kotitekoista sahtia vanhojen reseptien mukaan, ja tuloksena on tavallisesti vaalea, vahva sekä voimakkaasti humalan- ja katajanmakuinen ohrajuoma.

Varsinainen panimo Saarenmaalle perustettiin vuonna 1970. Uuden panimon juomista muodostui heti koko Virossa jättimenestys, joita etsittiin epätoivon vimmalla yleensä tyhjistä kaupoista. Vuonna 1996 panimo oli markkinaosuudellaan Viron viidenneksi suurin oluttehdas.

Saarenmaan oluttehdas Kuresaaressa oli neuvostoaikoina maan paras. Panimon virallinen nimi ennen Olvin omistusta oli AS Saare Õlu ja sitä ennen Tööstuskombinaat Varma.  Puolet oluesta juotiin kotisaarella. Olvi kuitenkin lakkautti panimon vuonna 1999 ja Saaremaa Tuulik -oluet valmistetaankin nykyisin Tarton panimolla.

Viime vuosina Baltian maat ovat muodostaneet Euroopan voimakkaimmin kasvaneen alkoholijuomien markkina-alueen, jota viime kuukausien hidastunut talouskasvu jarruttaa jonkin verran. Oluen markkinoita Virossa hallitsee Carlsberg / Saku, jonka osuus myydyistä litroista on 45 %.  A. Le Coqin osuus on 38 %.  Eli näiden kahden yrityksen vastuulla on yli 80 % maan olutbisneksestä.

Olutkulttuurin kannalta on ollut huolestuttavaa, että perinteisten pakkausten rinnalle kaikissa Baltian maissa ovat nousseet puolentoista ja kahden litran muoviset jättipullot, joissa myydään halpaa ja usein alkoholimääriltään vahvaa olutta.

Sen sijaan myönteistä on ollut, että panimoiden talvi- ja jouluoluet ovat pitäneet pintansa. Mukavaa on myös, että olutfestivaalit jaksavat kiinnostaa suurta yleisöä. Joskin Tallinnan Õllesummerista on kasvanut mieluummin rockhappening kuin olutjuhla, mutta Saarenmaan Leisin Õlletoober-tapahtuma jaksaa elää ja hengittää pääasiassa harrastajavoimin.

On hyvä muistaa, että Viron mielenkiintoisimmat ja eritoten edullisimmat oluet anniskellaan muualla kuin Tallinnan vanhassa kaupungissa. Jo ratikkamatka Koplinniemeen tai Sikupillin suuntaan avartaa olutkokemusta monen haarikan verran.

Kirjoitus perustuu Olutkulttuuri.fi-sivujen tuottajan Heikki Kähkösen pitämään alustukseen Hämeenlinnan ja Riihimäen Suomi-Viro-yhdistyksen tilaisuudessa Riihimäellä 6.1.2009.

Lähteet:
- Kotioluen historiasta, tavoista ja tekemisestä Eestissä, Kairi Pirk-Vatunen, 2008
- Viinin ja oluen lähteillä, Unto Tikkanen, Tammi, 2004
- Aikamatka hotelli Viruun, Sakari Nupponen, Ajatus Kirjat ,2007
- Olusille Viroon, Sakari Nupponen, Olut-lehti 2/1997
- Viron yllättävin olut löytyi Sillamäestä, Michael Jackson, Olut-lehti 4/1994
- Olutsilta ry:n verkkosivut, www.olutsilta.org